25/03/2026
Mietin eilen haastateltavani kanssa häpeän vastakohtaa. Ehdotin näkyväksi tulemista. Ei. Voisiko se olla nautinto? Vai ilo. Sellainen, josta on karissut pelko pois.
Olen tavannut ja saanut puhua monien, monenlaisten ihmisten kanssa. Saan näistä kohtaamisista paljon, opin aina jotain maailmasta ja ihmisistä, välillä itsestänikin.
Minulla on toimittajana tietty rooli ja niin on haastateltavillakin, niin sen kuuluu olla. M***a eilen sukelsimme niin syvälle ihmisyyteen ja niin kipeään paikkaan, että en enää tiedä, mikä roolini oli. Ehkä olin vain täydessä yhteisymmärryksessä, tai ainakin aika lähellä sitä, ja ihminen.
Olen miettinyt paljon häpeäntuntoa jo tätä ennenkin. Ei siihen auta se, mitä muut sanovat. Muut voivat sanoa hyvää tai huonoa. Eikä sekään, että laittautuu hienoksi, ottaa itsestään kivan kuvan jossa ei tällä kertaa näytäkään Grinchin vaimolta ja postaa sen someen. Eikä sekään, että kertoo tunteistaan julkisesti ja saa pari sydäntä. En tarkoita loukata tällä ketään, puhun kokemusasiantuntijan roolissa.
Ehkä itselle auttaa ainakin se, että tapaan jonkun, joka on käynyt siellä itse, nähnyt sen, ja osaa puhua siitä.
Minun häpeäni on jotain sellaista, mitä täytyy kohdata yksinäisyydessä. Ehkä tämän kohtaamisen jälkeen se ei ole enää niin pelottavaa.
On kai sanomatta selvää, että olen välillä ihan äärimmäisen kiitollinen työstäni, vaikka minulla paljon jumeja sen suhteen onkin.
Kuvassa tämän viikon ajaksi lainaan saamani työkaverini ja lenkittäjäni Trix.